Äitini oli Lahdessa, halusi aivan välttämättä lähteä mukaan, kyseessä hänen rakas
harrastuksensa.
Lähti junalla ja loppumatkan onneksi bussilla, turvallisen porukan kanssa. Paluumatkalla
halusi kuitenkin tulla bussilla lähelle kotikaupunkiamme, noin 24 km:n päähän.
Minua niin harmitti, vaikka olin kyllä luvannut hakea kauempaakin. Miksi harmitti, kun
posliininmaalausta on vain kerran viikossa, ja juuri silloin piti lähteä kesken kaiken.
Isäni halusi yllättäen tulla myös mukaan, kiersin hakemaan häntä.
Pelästyin hiukan, kun isäni nukkui lähes koko matkan. Ja saavutessamme perille, sanoi
surullisella ilmeellään, että äiti on todella monta puhelua soittanut (oli tuntenut
avuttomuutta matkalla ollessaan, ja kysynyt isältä mm. mitä minun nyt pitää tehdä jne.),
joten ehkäpä isäni oli sen takia huolissaan, ja siksi väsynyt?
Äiti oli niin iloinen nähdessään meidän odottavan matkahuollon pihalla.
Tänä aamuna, isännän mennessä töihin, huomasi äitini jättäneen salkunsa autoon.
Eilen illalla oli niin pimeää, siksi kukaan meistä ei huomannut.
Kyllä tulin eilen illalla niin iloiseksi, kun isäni serkun kanssa juteltiin eilen
facebookissa: opettaja oli maalannut työni valmiiksi, jotta se voidaan polttaa ja
saada ennen pääsiäistä valmiiksi. Aivan ihanaa ! Nämä on isoja asioita vaikkakin
pieniä mutta silti lämmittää niin ihanasti. Kaikki naiset posliininmaalauksessa tietä-
vät äitini sairauden.
Pääsi syvä huokaisu, lähden tänään viemään salkun, joka unohtui eilen.
Pionin tytär
Jk. Isäni ylläolevassa kuvassa.
Sama
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti